Kaksi pientä tyttöä, Enna ja Eela, leikkivät kiltisti pöydän ääressä. He askartelivat, leikkasivat ja liimailivat kauniita papereita isoon paperiarkkiin. Heillä oli punaista, sinistä ja keltaista paperia, väriliituja ja sakset kummallakin. Heillä oli selvä näkemys siitä, mitä he halusivat. Aina välillä he huusivat äitiä tai isää katsomaan töitään. Ja tietysti äiti ja isä kehuivat taitavia tyttöjään.

Mutta sitten Enna otti liimapuikon käteensä ja niin halusi Eelakin. Juuri samalla hetkellä, sen saman liimapuikon.

”Minä haluan sen, anna se minulle!” huusi Eela.

”Minä ehdin ensin, minä liimaan siis ensin!” vastasi Enna myös huutaen.

”Mutta minulla on kiire saada tämä valmiiksi, jos liima loppuu ennen kuin on minun vuoroni!” Eela jo melkein itki.

”Kyllä äiti antaa sitten uuden liiman, älä huolehdi!” Enna sanoi.

Mutta nyt liimapuikko kyllästyi odottamaan, sen korkki oli poissa, eikä se tykännyt olla siinä kuivumassa, ei ollenkaan. Se päätti olla ilkeä tuollaisille tytöille. Usko pois, kyllä liimapuikko osaa olla ilkeä. 

Se alkoi juosta kipittää pienillä liimapuikkojaloillaan Ennan kättä pitkin ylös olkapäälle. Siellä se katseli hetken, mitä nyt voisi tehdä ja samalla se putosi. Se putosi Ennan syliin kierimällä rintaa ja vatsaa pitkin. Sen liimapuikkopää meni hiukan sekaisin ja se ravisteli sitä harmissaan.

”Eihän tämä nyt onnistu ollenkaan”, se marmatti.

Samassa se huomasi paidan raosta näkyvän pienen kummallisen nappulan. Mikähän se on, se tuumaili ja kosketti sitä salaa. Liimapuikon pää on liimainen ja korkkihan oli pois, kuten muistat, ja niin se tarttui tuohon nappulaan kiinni.

”Äiti, auta! Liimapuikko tarttui minun napaani. Ota se pois!” huusi Enna.

”Ole nyt paikallasi, äläkä kiemurtele, niin saan sen pois!” äiti komensi.

Mutta nyt tarttui liimapuikko äitiin, ja äidin toinen käsi jäi kiinni Ennan napaan. Eela katsoi silmät suurina, mitä kummaa tuossa oikein tapahtui. Hän otti äidistä kiinni ja yritti auttaa. Liimapuikko ei tykännyt ollenkaan, että tuo pikkutyttö tarttui nyt siihen ja repi sitä pois äidistä. Ja niinhän siinä kävi, että liimapuikko jäi Eelan käsiin ja Eelan toinen käsi äidin käteen.

”Isää, tule auttamaan! Olemme kaikki liimassa, emmekä pääse pois! Isää!”

Isä tuli ja nauroi nähdessään perheensä kiinni liimattuina. Ei auttanut muu kuin ottaa ensin Eela irti. Isä tarttui tytön kädestä, ja jäi siihen kiinni, liimattuna suorastaan. Enna oli jo kyllästynyt ja itkien pyysi isää pelastamaan hänet. Isä taputti tyttöä toisella kädellään rauhoitellen häntä. Mutta arvaatkos kuinka kävi?

Isä ja Enna liimautuivat kiinni toisiinsa, Enna oli kiinni myös äidissä ja äiti taas Eelassa, joka oli kiinni isässä. Koko perhe oli kiinni toisissaan, käsi kädessä, ja äidin toinen käsi Ennan navassa. Nyt se oli niin hassua, että heidän oli pakko nauraa. He pyörivät pienessä piirissä ja nauroivat. Isä, joka aina lauloi joka paikassa, alkoi nytkin laulaa, ihan omaa keksimäänsä laulua.

”Meidän pieni perhe navan ympäri pyörii, pyörii, pyörii, meidän pieni maailma, meidän oma maailman napa!” Toisetkin lauloivat ja nauroivat.

Ja silloin liimapuikon taika laukesi, se ei voinut olla ilkeä noin mukavalle perheelle. He irtosivat toisistaan ja halasivat onnellisina. Liimapuikolle laitettiin korkki kiinni ja se sai mennä omalle paikalleen muiden askartelutavaroiden luokse.

 

 

 

 

Ennalle ja Eelalle