Äiti katselee ulos ikkunasta. Lunta on satanut paljon ja sitä on puiden oksilla ja maassa isoja kinoksia. Talvinen maisema on niin kaunis, hohtavan kirkas ja samalla utuinen. Hän odottaa lapsiaan kotiin talvisista leikeistään. Lapset ovat nauttineet lumesta, jota ei aina sada kovinkaan paljoa, mutta nyt sitä on tullut ja lapset ovat innoissaan. He voivat hiihtää, telmiä, laskea mäkeä ja luistella. Äiti odottaa heitä kotiin ja hän on ajatellut tarjota heille kuumaa kaakaota ja sämpylöitä lämmikkeeksi.

Hän odottaa vielä yhtä lasta. Hän silittää suurta vatsaansa ja hymyilee onnellisena. Koko perhe odottaa tätä uutta perheenjäsentä innokkaasti. Äiti hieroo selkäänsä, se väsyy jo kovasti raskaan painon takia, nukkuminen on vaikeaa, sekin väsyttää.

”Saisit jo tulla, pikku-Otso! Vai oletko sittenkin Otsotar? Etkö malta lähteä pikkuisesta ja lämpöisestä pesästäsi tänne kylmään talveen? Olen tehnyt sinulle niin pehmeän pesän pikkuiseen koriin lähelle uunia. Ei sinun tarvitse täällä palella. Tule nyt jo! Odotamme sinua! Vai oletko niin kuin oikeat nallekarhut, nukut vielä talviunta, etkä jaksa herätä näin keskellä talvea? Tulisit nyt vaan, pääset sylini lämpöön!”

Eteisestä kuuluu lasten kenkien kopinaa. Lumiset lapset punaisine poskineen tuovat talven ja pakkasen tuulahduksen lämpöiseen tupaan.

”Hei, äiti! Joko Otso on tullut?” huutelevat lapset malttamattomina kuten jokainen ilta ja aamu.

”Ei ihan vielä. Pikku nallemme nukkuu vielä talviunta.”

 

Nelli Auroraa odotellessa