Pikkuinen konttaa, ryömii vatsallaan

nousee sitten varovasti seisomaan

penkin laidasta vielä kiinni käsillään

Hei, katsokaa

osaan jo

Hymy leviää kasvoille

pienet hampaat tulevat esille

Hitaasti takaisin turvaan

lattialle konttaamaan

Uusi yritys ja sekin onnistuu

Hei, katsokaa

osaan jo

Pikkuinen kätensä irrottaa

vähäsen heiluttaa, on epävarmaa

mutta silti, ihan ilman käsiä

seuraa katseellaan isää, äitiä

Hei, katsokaa

osaan jo

Askel ensimmäinen, toinen

olen minä aikamoinen

varmaan maailman ensimmäinen

näin taitava pieni ihminen

Hei, katsokaa

osaan jo

 

Peetulle mammalta 

Minä näin

aivan äskettäin

takaa ikkunan

juuri ja juuri kurkistavan

punaisen nenän ja lakin

ehkä myös punatakin

Minä näin sen

en narraa, en

Kuin muuri kivinen,

tai seinä lasinen,

nousee väliin kahden ihmisen,

kahden rakastavaisen,

nyt eivät toisiaan kuule

eivät näe

vain vihaiset sanat

kaikuvat

edelleen

satuttavat

pistävät vihaksi

 

Anteeksipyyntö

antaa odottaa!

 

Elämässä

ei vuosilla ole merkitystä

tärkeintä on nauttia hetkistä

Vuodet kertyvät

hetkistä, tunneista, päivistä

Olenko nauttinut niistä kaikista, vai

muistanko parhaat hetket

muitten jäädessä unohduksiin?

Pienikin hetki voi olla

mullistava, tärkeä, unohtumaton.

Se voi muuttaa koko elämän,

tai jopa lopettaa sen.

Se pieni hetki!

 

Kirjoitan

sana sanalta

lause kerrallaan

välillä poistaen sanan

kokonaisen lauseen

ajatukseni sekoaa

rytmikin katoaa.

Tuleeko valmista ollenkaan?

Haluaisin runosta kauniin

kuin valssin, tangon askeleet,

en kissanpolskaa,

en kuin harakanvarpaita

puhtaalla hangella

tälle lähes tyhjälle

hitaasti täyttyvälle paperille.

Aivan kuin tanssin askeleita

opettelen, rytmiä kuuntelen,

partnerin varpaille astuen.

Uudestaan ja uudestaan.

Hiljaa hyvä tulee, ennen sanottiin.

En kuitenkaan millään malttaisi,

odottaminen on vaikeaa.